Työnhakijoiden sinnikäs eliitti

Työnhaku on kerrassaan moninainen prosessi. Sen haasteellisuutta on ulkopuolisena mahdotonta ymmärtää ja sen myös helposti (haluaa) unohtaa töihin päästessään. Muutamia aloja sivusta seuranneena mietin, että olisipa se työllistyminen omalla alalla yhtä helppoa: kouluun mennessäsi tiedät, että sinut revitään töihin. Meistä jokainen voi toki alansa valita. Toisaalta motivaatio hakeutua alalle vain siksi, että paikan saaminen on lähes varmaa, ei ole reilua tulevalle työnantajalle eikä lopulta valinnan tehneelle itselleenkään. Työnantaja ansaitsee työntekijät, jotka haluavat tehdä heidän tarjoamaansa työtä ja pyrkivät hoitamaan työn mahdollisimman hyvin. Työntekijän itsensä kannalta tahto tehdä itselle mielekästä ja merkityksellistä työtä tulisi pitää mielessä ainakin pitkällä aikajänteellä. Työ vie elämästä yksittäisenä palana paljon aikaa, joten tee oikeutta omalle tahdollesi.

Työpaikan, etenkin mieluisan sellaisen, löytäminen on valtavan suuri henkinen ja fyysinen rutistus. Työpaikan etsintä sitoo paljon aikaa, vaatii erilaisia lähestymistapoja, kirjoitustaitoa, puhelahjoja, aikaa, vaivaa, oikeita yrityksiä, oikeita kontakteja ja sitä hallitsemattominta osaa eli onnea. Olen itse veivannut ansioluetteloani vuonna 2015 yli kymmenen kertaa. Hionut ja räätälöinyt sen jokaisen yrityksen tarpeisiin sopivaksi ja miettinyt, miten historiani ja kokemukseni palvelisi parhaiten juuri hakemaani tehtävää. Näen hyödyllisenä nähdä vaivaa, sillä koskaan ei voi tietää mikä työkokemus, projekti, kurssi, koulutus tai muu meriitti herättää vastapuolen kiinnostuksen. Kuvan ja suosittelijoiden merkitystä en ennen muinoin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän sen, että läpinäkyvyyden suosiminen ansioluettelossa voi olla edellytys sille, että joku viitsii lukea tiedostoni loppuun asti. Vaikka työpaikka on aina kahden osapuolen kauppa, se on työnantaja, joka sanelee hakuehdot ja niitä kannattaa suopeasti noudattaa, mikäli työpaikka kiinnostaa. Harvoja ovat ne, joilla on varaa sanella rekrytointisäännöt, ja joita kotoa käsin lähdetään pyytämään töihin.

Kymmenen hakemusta voi tuntua paljolta, varsinkin jos töitä ei ole joutunut etsimällä etsimään. Ajatuksen tasolla rimaa voi nostaa kannustamalla itseään seuraavasti: 10 hakemusta on jo alku, 50 reipas tahti, 100 vaatii aikamoista tahtoa ja siitä ylöspäin saa olla jo aikamoinen sinnikkyyden mestari. Ei saa lakata uskomasta siihen, että juuri se oma paikka löytyy työelämästä. Paikkoja vapautuu jatkuvasti: pitää vaan pysyä aktiivisena ja luoda paikkahakuja eri henkilöstöpalveluyritysten sivuille. Sen lisäksi niitä paikkoja pitää hakea. Lisäksi Oikotielle ja LinkedIniin on syytä luoda profiilit. Sitä saattaa erehtyä luulemaan, ettei LinkedInissä ole oikeasti järkeä. Pidemmän surffailun tuloksena sitä on itsekin saanut huomata, että sieltä kannattaa löytyä. Sitä paitsi siellä on tarjolla työpaikkoja, joita ei välttämättä muualta löydy. Etsivä löytää ja kysyvälle vastataan, kunhan ei lakkaa yrittämästä. Tiedän monia ihmisiä, jotka katuvat asioita elämässään, mutta koskaan en ole tavannut ketään, joka katuisi sitä, että oli niin sinnikäs, että saavutti jotain.

Kokemus vs. motivaatio työnhaussa

S illoin tällöin kuulee tarinoita rekrytoinneista, jossa innokas ja motivoitunut, mutta kokemattomampi työnhakija pesee kokemusta kerryttäneen työnhakijan. En ole koskaan oikeassa elämässä törmännyt vastaavaan. Todellisuudessa nämä tilanteet ratkeavat usein kokemukseen kallistuen. Tämä ajatus on noussut mieleen perustellessa kymmeniä kertoja hakemuksiin sitä, miksi olisin hyvä johonkin tehtävään. Miksi juuri minun taitoni riittäisivät kamppailemaan jonkun toisen kokemusta vastaan? On haastavaa kiertää sellainen totuus, että kokemusta alalta ei ole. Alalle voi päästä kiinni harjoittelemalla tai vapaaehtoisena, onneksi.  Ilmaiseksi voi ja jaksaa tehdä työtä opiskelija-statuksella, jonkin aikaa. Loputtomiin ei kuitenkaan elä pelkästä innosta ja rakkaudesta työhön, sillä monella alalla harjoittelut ovat palkattomia.

Aina ei voida ottaa vihreintä tekijää, sillä esimerkiksi turvallisuudesta ei voida tinkiä kokemattomuuden takia. Kokemus tuo mukanaan varmuutta, jolla ehkä aluksi myydään jotain asiaa paremmin. Kokemus myös nopeuttaa asioita, kuten esimerkiksi erilaisten järjestelmien käyttämistä. Suurin ongelma ei ole aina mikään edellä mainituista, sillä suurin ongelma on leipääntyminen työhön. Leipääntyminen eli ilmiö, missä työ herättää lähinnä seuraavia ajatuksia: ”Kunhan nyt saa päivänsä kulumaan.”, ”Osaan jo tämän työn tarpeeksi hyvin.”, ”Ehdin tehdä nuo asiat huomenna tai ensi viikolla.” Ei omaa työtään tarvitse joka päivä rakastaa, tai kiljua riemusta aamukiireessä. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun into tekemiseen on totaalisesti laantunut, eikä halu työtä kohtaan tule enää sisältäpäin, on aika herätä. Jos kiinnostus työtehtävää tai työpaikkaa kohtaan ei palaudu muutaman kuukauden aikana, on kaikille parempi pohtia maisemanvaihdosta. Ihminen ei hyödy itse mitään siitä, että työskentelee vain palkan takia, ellei valinta ole tietoinen. Koko rahan edestä tulee kuitenkin tehdä töitä, oli motiivi työnteolle palkka tai intohimo. Joillekin kehittyy ajan kanssa harhaluulo, että työpaikka on työntekijälleen palkan lisäksi suuresti velkaa. Pitäisi muistaa, että työpaikka ei ole itsestäänselvyys eikä työpaikan vastuulla ole sekään, että uuden työpaikan etsiminen on todella työlästä jos vanha ei kiinnosta.

Pitäisikö nykypäivän rekrytoijien tai etenkin työnantajien nähdä potentiaali edes jossain tilanteissa suurempana voimavarana kuin kokemus? Monet asiat ovat opittavissa, nopeastikin. Kokemus tuo mukanaan usein myös isomman tilipussin (toki usein ihan ansaitusti). Alati muuttuvassa maailmassa voi hetken miettiä, kumpi on tuottavampaa yritykselle: ottaa töihin ihminen, joka todella haluaa tehdä työtä vai ihminen, joka vain näennäisesti haluaa olla töissä yritykselle, jonka kuuluu maksaa hänelle? Joskus erilainen katsontatapa ja hyppy tuntemattomaan voisi olla yritykselle se kustannustehokkain  ja kehittävin ratkaisu.

 

Tehdäkö työtä vai uraa

Ennen ammattikorkeakoulun penkille lähtemistä vuonna 2013 oli minulla takanani monenlaisia työsuhteita: olin ollut toimistossa, tuotantotöissä, logistiikkayrityksessä, siivoojana ja ravintolassa. En tajunnut koskaan ajatella mitään urapolkua, koska olen ollut niin monesta asiasta kiinnostunut. Työ on jatkuvaa oppimista ja kaikista paikoista olen saanut jotain henkistä pääomaa ja tietotaitoa, vaikka työ itsessään ei mitään unelmieni työtä olisi joka hetki ollutkaan. Suunnitelmallisuus uran suhteen oli minulle jotenkin vierasta ja oikeastaan olen aloittanut sen vasta näinkin myöhään kuin aikuisena opiskellessani ensimmäistä ammattiin tähtäävää tutkintoa.

Jonkin aikaa ympäristöä tutkaillessani olen todennut ihmisten jakautuvan usein kahteen leiriin: toiset tekevät työtä ilman suunnitelmaa, päämääränään elämän ja vapaa-ajan ylläpitäminen ja toiset suunnittelevat uraa kuin rakennusta ja tekevät päätöksiä kuin tiiliä latoen: yksi kerrallaan, mutta tarkoituksena saada aikaan jotain yhtenäistä ja kestävää. Niille joilla ei suunnitelmaa ole, sanoisin, että antakaa palaa, ja tehkää työtä kunnioittaen ja työpaikkaa vaalien. Niille taas, jotka havittelevat tietynlaista suunnitelmaa työuralleen sanoisin, että se ei ole aikuisiälläkään liian myöhäistä, hiukan työläämpää vaan.

 Johtuuko suunnitelmallisuus tai suunnittelemattomuus nuoruudesta vai elämänasenteesta, ei sen väliä, vaan sillä, että on rehellinen itsellensä. Jos haluaa tehdä työkseen mitä rakastaa, se voi vaatia ihan hirveän paljon vaivannäköä kuten esimerkiksi opiskelua tai työtä iltamyöhään ja viikonloppuisin ja halujen ja menojen tinkimisen olemattomaksi. Mutta miltäpä mahtaa tuntua sitten, kun vihdoin onnistuu sen kaiken kiristelyn jälkeen!

Kun itse kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen otan läppärin eteeni ja alan tekemään opinnäytetyötäni, on huumori hiukan vähissä. Silti toivon ja uskonkin, että jossain vaiheessa ja jollain tavalla se palkitsee. Pitää muistaa, että tämä vie koko ajan lähemmäs omaa tavoitetta ja askel askeleelta parantaa ammattitaitoa. Teen tätä omasta halusta, en kenenkään pakottamana.