Kokemus vs. motivaatio työnhaussa

S illoin tällöin kuulee tarinoita rekrytoinneista, jossa innokas ja motivoitunut, mutta kokemattomampi työnhakija pesee kokemusta kerryttäneen työnhakijan. En ole koskaan oikeassa elämässä törmännyt vastaavaan. Todellisuudessa nämä tilanteet ratkeavat usein kokemukseen kallistuen. Tämä ajatus on noussut mieleen perustellessa kymmeniä kertoja hakemuksiin sitä, miksi olisin hyvä johonkin tehtävään. Miksi juuri minun taitoni riittäisivät kamppailemaan jonkun toisen kokemusta vastaan? On haastavaa kiertää sellainen totuus, että kokemusta alalta ei ole. Alalle voi päästä kiinni harjoittelemalla tai vapaaehtoisena, onneksi.  Ilmaiseksi voi ja jaksaa tehdä työtä opiskelija-statuksella, jonkin aikaa. Loputtomiin ei kuitenkaan elä pelkästä innosta ja rakkaudesta työhön, sillä monella alalla harjoittelut ovat palkattomia.

Aina ei voida ottaa vihreintä tekijää, sillä esimerkiksi turvallisuudesta ei voida tinkiä kokemattomuuden takia. Kokemus tuo mukanaan varmuutta, jolla ehkä aluksi myydään jotain asiaa paremmin. Kokemus myös nopeuttaa asioita, kuten esimerkiksi erilaisten järjestelmien käyttämistä. Suurin ongelma ei ole aina mikään edellä mainituista, sillä suurin ongelma on leipääntyminen työhön. Leipääntyminen eli ilmiö, missä työ herättää lähinnä seuraavia ajatuksia: ”Kunhan nyt saa päivänsä kulumaan.”, ”Osaan jo tämän työn tarpeeksi hyvin.”, ”Ehdin tehdä nuo asiat huomenna tai ensi viikolla.” Ei omaa työtään tarvitse joka päivä rakastaa, tai kiljua riemusta aamukiireessä. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun into tekemiseen on totaalisesti laantunut, eikä halu työtä kohtaan tule enää sisältäpäin, on aika herätä. Jos kiinnostus työtehtävää tai työpaikkaa kohtaan ei palaudu muutaman kuukauden aikana, on kaikille parempi pohtia maisemanvaihdosta. Ihminen ei hyödy itse mitään siitä, että työskentelee vain palkan takia, ellei valinta ole tietoinen. Koko rahan edestä tulee kuitenkin tehdä töitä, oli motiivi työnteolle palkka tai intohimo. Joillekin kehittyy ajan kanssa harhaluulo, että työpaikka on työntekijälleen palkan lisäksi suuresti velkaa. Pitäisi muistaa, että työpaikka ei ole itsestäänselvyys eikä työpaikan vastuulla ole sekään, että uuden työpaikan etsiminen on todella työlästä jos vanha ei kiinnosta.

Pitäisikö nykypäivän rekrytoijien tai etenkin työnantajien nähdä potentiaali edes jossain tilanteissa suurempana voimavarana kuin kokemus? Monet asiat ovat opittavissa, nopeastikin. Kokemus tuo mukanaan usein myös isomman tilipussin (toki usein ihan ansaitusti). Alati muuttuvassa maailmassa voi hetken miettiä, kumpi on tuottavampaa yritykselle: ottaa töihin ihminen, joka todella haluaa tehdä työtä vai ihminen, joka vain näennäisesti haluaa olla töissä yritykselle, jonka kuuluu maksaa hänelle? Joskus erilainen katsontatapa ja hyppy tuntemattomaan voisi olla yritykselle se kustannustehokkain  ja kehittävin ratkaisu.