Paikka työelämässä ei ole itsestäänselvyys

V ihdoinkin voin kirjoittaa myös onnistumisesta: työpaikka on minun ja minä työpaikan! Mikä ilontunne tulvikaan mieleen, kun kuulin tulleeni valituksi. Pitkän työnhakumaratonin jälkeen pääsin maaliin ja saan määräaikaisen keikan ansiosta nyt jonkun aikaa tutkia työnhakua tarkkailijan perspektiivistä. Saan kirjoituksiini myös näkemyksiä suoraan työelämästä. Voin dokumentoida niitä asioita, mitä vasta uraansa aloitteleva näkee ja kokee. Pääsen näkemään uuden toimialan, jolla en ole vielä koskaan työskennellyt.

On uskomatonta, miten suuri merkitys onnistumisella ihmisen elämässä on. Miten paljon onnistuminen pitkän yrittämisen jälkeen hellii kolhiintunutta itsetuntoa, kohottaa omakuvaa ja ennen kaikkea poistaa taloudellista stressiä. Kaiken hakurumban jälkeen, jollaisessa olen tänä vuonna ollut, voin vaan todeta, että työpaikan saaminen ei ole läpihuutojuttu ja itsestäänselvyys. En tiedä kuinka yleistä tai harvinaista tänä päivänä on työllistyä ennen valmistumista oman alan töihin, mutta minä ainakin pidän sitä henkilökohtaisena lottovoittona ja olen paikastani työelämässä äärimmäisen kiitollinen.

En ole koskaan ennen tehnyt oman alan töitä. Minulla ei ole ennen ollut omaa alaa, on ollut vain satunnaisia töitä, jotka ovat eteen tulleet ja joihin olen tarttunut. Kymmenen vuotta sitten työnhaku oli helpompaa, sillä kouluttamattomallekin töitä oli. Aina olen saamistani pesteistä iloinnut, mutta tämä on jokseenkin erilaista: minä pääsen nyt osaksi sellaisia asioita, joita olen halunnut tehdä. Pääsen vihdoin aloittamaan uran, enkä pelkästään tekemään töitä.

Vaikka paikka työelämässä ei ole tuosta vain tarjolla, kannattaa pitää pää kylmänä. Välillä voi tulla tuska lukiessa uutisia ja kuunnellessa keskusteluja, jossa työpaikat lähtevät alta ja talous murenee. Minä jaksoin jonkun aikaa surkutella ja antaa ahdistukselle vallan. Sitten päätin, että en voi lakata uskomasta, että työpaikkani löytyy vielä. Keskityin etsimään ilmoituksia ja kirjoittamaan hakemuksia. Laitoin tietoni ja CV:ni jokaiseen mahdolliseen henkilöstöpalveluyrityksen (eli vuokrafirman) rekisteriin. Luin ilmoituksia Facebookista, LinkedInistä, Oikotieltä, Mollista ja mistä vain ilmoituksia löysin. Suu kannattaa myös avata ja puhua avoimesti siitä, että hakee töitä. Puskaradion merkitystä ei kannata aliarvioida, ei siinä ainakaan mitään menetä. Ennen kaikkea tuskastumisen hetkellä kannattaa muistaa, että ajoitus on kaiken a ja o. Aina on vaihtuvuutta työelämässä: on joku joka vaihtaa työpaikkaa tai jää pidemmäksi aikaa pois työpaikastaan. Koskaan ei voi tietää, milloin se oikea hetki on, ja siksi ei pidä luovuttaa. Siihen saumaan jos sattuu sopivasti osumaan, niin se on siinä. Sitä kutsutaan jalaksi oven välissä.

Työnantajan vaikutus työhaastattelukokemukseen

T yöhaastattelu on yksi normaalielämän vaikeimpia tilanteita. Työhaastattelussa ihmisen pitäisi kyetä olla samaan aikaan nöyrä ja itsevarma, puhelias ja kuunteleva, työtä tehnyt ja opiskellut sekä sopivan nuori ja muttei liian nuori. Jännittää saa, mutta hermot pitäisi pystyä pitämään kasassa ja suusta saisi tulla vain viisasta tekstiä. Itse painin vielä kovasti sen kokonaisuuden kanssa, enkä ole vielä kertaakaan voinut haastattelun jälkeen heittää itseni kanssa henkisiä yläfemmoja. Kyseessä on hitonmoinen taitolaji!

Työtä hakiessa ja hakemuksia kirjoittaessa toivoo lujasti sitä, että kaikki se vaiva johtaisi keskusteluun saakka. Minä sain menneellä viikolla onnenarvan ja tulin kutsutuksi haastatteluun. Olin todella kiitollinen tilaisuudesta, mutta samalla mieltä jäyti kauhu epäonnistumisesta. Siihen ei olisi pidemmän päälle varaa, ei mitenkään. Edellisenä iltana haastatteluvaatteita silittäessäni vaivuin epätoivoon: miten tällaista jännitystä voi jaksaa, mikäli työnhaku pitkittyy? Mitä jos tämäkin on vaan yksi niistä kauhuhaastatteluista? Mitä jos minä en riitä? Mitä minun pitää tehdä paremmin, että minut palkataan töihin? Olin tehnyt illalla kaiken valmiiksi, jotta aamu ei olisi niin stressaava. Mietin päässäni haastattelun kulkua noin periaatteessa, ja vakuutin itselleni, että olen hyvä. Yritin poistaa armottomuutta itseäni kohtaan käymällä päänsisäistä keskustelua itseni kanssa; ei haittaa vaikka tämä ei poikisi mitään, sillä jokainen kokemus jalostaa eteenpäin. Jos ei joudu epämukaviin tilanteisiin, ei opi mitään.

Matkalla mietin, miten mukava työmatka olisikaan, jos paikan saisin. Parkkipaikka löytyi heti, olin ajoissa ja kerkesin käymään mielessäni läpi asiat, joita halusin tuoda esille. Jännittäjän on käytävä omat vastauksensa läpi useaan kertaan ennen haastattelua, ettei tositilanteessa pää tyhjene. Niin on ainakin itselle käynyt, monta kertaa. Astuttuani portaikkoon ilmeisen eksyneen näköisenä, törmäsin henkilöön, joka kysyi minne olin matkalla ja ohjasi minut ystävällisesti perille. Kohdattuani haastattelijani, minut valtasi hyvä olo eikä minua enää pelottanut.

Unohdin jossain kohtaa olevani haastattelussa: se oli tasa-arvoista keskustelua. En kokenut olevani alempiarvoinen, vähäpätöinen, alakynnessä, löysässä hirressä tai muutakaan. En joutunut vastaamaan suoriin tai kierreltyihin kysymyksiin asioista, jotka eivät varsinaisesti työntekoon liity. Tilanteessa oli sellaista lempeyttä ja inhimillisyyttä, jota olen kovasti kaivannut työhaastatteluihin. Ennen kaikkea sain olla minä.

Kotiin palasin hyvillä mielin. Toivossa on hyvä elää, mutta tämä keskustelu palautti uskon itseeni ja pärjäämiseen juuri omana itsenäni. Saan olla nöyrä, ystävällinen ja kiitollinen eikä minun tarvitse olla ylitsepursuava, ahne tai laskelmoiva. Tällaisten kokemusten jälkeen jaksaa jatkaa työnhakua. Tästä haastattelusta jäi sellainen olo, että vaikka en paikkaa saisikaan, jaksan taas uskoa siihen, että hyvyydellä ja aitoudella kyllä pärjää tässä maailmassa.

Miltä tuntuu valmistua työelämään vuonna 2015?

N yt se opiskelu on sitten takana ja todistusta vaille valmis. Aikaiset aamut, pitkät päivät ja olematon vapaa-aika vaihtuvat toivottavasti pian työntäyteiseen arkeen. Olen kaksi vuotta ja yhden kuukauden opiskellut tauotta: tiivistämällä lukujärjestyksiä, ottamalla verkko-opintoja ja hoitamalla harjoittelut kesäisin olen saanut ahkeroitua itselleni ammattikorkeakoulututkinnon. Olen helpottunut, ja tunnen jopa pikkuisen ylpeyttä kovasta työstä, jota olen kaksi vuotta tehnyt palkatta ilman ainuttakaan lomaa. Aloittaessani opinnot, näin tämän hetken silmissäni, näin maaliviivan, jonka takana voisin hengähtää. Sitä en kuitenkaan nähnyt, mitä näen nyt.

Työmarkkinat näyttäytyvät surullisina ja raakoina. Ne joilla työtä on tarjota, niillä on valta. Osalla työnantajista valta on kihonnut nuppiin ja sitä käytetään surutta väärin. Vaaditaan mahdottomia, että pääsee edes haastatteluun. Pelkästään suorittaviin tai avustaviin tehtävään saatetaan haluta korkeakoulutettu, montaa kieltä taitava ja rutkasti työkokemusta omaava. Sitä oman alan työkokemusta omaava.

Kaikki tuntuu niin pelottavalta ja tuntuu, ettei työnhakijalla ole minkäänlaista neuvotteluvaraa: palkka on se mitä sanellaan, koska ottajia tulee ovista ja ikkunoista. Aina on joku nuorempi, kauniimpi ja lahjakkaampi eli ota tai jätä. Ja ymmärtäähän sen, että ei sitä palkkaa voi koviin korkeuksiin hilata näinä aikoina, mutta pitäähän sillä kyetä kustantamaan välttämätön elämä. Sitä paitsi työnkuvan vaatimusten ja rahallisen arvon ristiriita herättää kummastusta ja antaa työnantajasta vähintäänkin erikoisen kuvan.

Työajat ovat yksi kiristyskapula. Joustavuutta tarvitaan, se on täysin ymmärrettävää. Se ei ole sen vaikeampi yhtälö, kuin että molemmat tulevat vastaan ja joustavat. Niin uskomattoman lapsellinen on lopulta ihmisten mieli, että joustamattomuus jäykistää myös toisen osapuolen. Olin taannoin haastattelussa, jossa kysyttiin, millaisina työaikoina voin työskennellä. Työ oli 8-16 aikavälille sijoittuvaa työtä, jonka vielä haastattelussa varmistin. Ei sillä, ettenkö minä voisi työskennellä toimistoaikojen ulkopuolella. Vastasin voivani joustaa tarvittaessa ja että työaikojen pitkittäminen on järjestelykysymys tilanteen vaatiessa. Se ei ollut oikea vastaus, sillä vastapuoli sanoi työaikojen järjestelemisen muodostuvan kohdallani ongelmaksi. Tarkoitus oli kai saada taloon henkilö, joka olisi valmis luovuttamaan kaiken aikansa työantajan mielivaltaiseen käyttöön. Kyseisessä haastattelussa meni moni muukin asia törkeyden puolelle ja näin ollen tunsin helpotusta kävellessäni tuollaisesta kioskista pihalle.

”Ennen vanhaan vaan käveltiin kadulta suoraan sorvin ääreen.”, muistelevat tämän päivän eläkeläiset. Enää ei riitä reippaus ja halu oppia tekemään töitä. Ei auta aina koulutuskaan. Nykyään pitää olla yliaktiivinen, jos haluaa ylipäätänsä pitää itsensä jotenkin leivänsyrjässä kiinni. Ainoastaan se ei riitä, että huomaa ilmoituksen, kiinnostuu, pohtii omia mahdollisuuksiaan ja motiivejaan työtä kohtaan, muotoilee sen hakemuksen muotoon ja lähettää sen. Pitää soittaa perään ja tiedustella, tehdä itseään tykö ja jäädä mieleen. Turhaan ei saa kuitenkaan soittaa ja kysellä tyhmiä, koska työnantajat ovat kiireisiä. Ei ihme jos nuoret työnhakijat ovat pihalla kuin lumiukot, kun vähän vanhemmallekin kaikenlaiset kikkailut tuntuvat tuottavan päänvaivaa.

Välillä vaan miettii, että mihin tämä maailma on menossa. Väkisin päähän pyrkii ajatus, että halutaanko sinne töihin ihmistä ollenkaan? Siitäkin huolimatta en lakkaa uskomasta, että etsivälle löytyy paikka jotain kautta. Kyllä joku vielä toivottaa luokseen ja sanoo ”Yes, I do.”