keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Miltä tuntuu valmistua työelämään vuonna 2015?


N yt se opiskelu on sitten takana ja todistusta vaille valmis. Aikaiset aamut, pitkät päivät ja olematon vapaa-aika vaihtuvat toivottavasti pian työntäyteiseen arkeen. Olen kaksi vuotta ja yhden kuukauden opiskellut tauotta: tiivistämällä lukujärjestyksiä, ottamalla verkko-opintoja ja hoitamalla harjoittelut kesäisin olen saanut ahkeroitua itselleni ammattikorkeakoulututkinnon. Olen helpottunut, ja tunnen jopa pikkuisen ylpeyttä kovasta työstä, jota olen kaksi vuotta tehnyt palkatta ilman ainuttakaan lomaa. Aloittaessani opinnot, näin tämän hetken silmissäni, näin maaliviivan, jonka takana voisin hengähtää. Sitä en kuitenkaan nähnyt, mitä näen nyt.

Työmarkkinat näyttäytyvät surullisina ja raakoina. Ne joilla työtä on tarjota, niillä on valta. Osalla työnantajista valta on kihonnut nuppiin ja sitä käytetään surutta väärin. Vaaditaan mahdottomia, että pääsee edes haastatteluun. Pelkästään suorittaviin tai avustaviin tehtävään saatetaan haluta korkeakoulutettu, montaa kieltä taitava ja rutkasti työkokemusta omaava. Sitä oman alan työkokemusta omaava.

Kaikki tuntuu niin pelottavalta ja tuntuu, ettei työnhakijalla ole minkäänlaista neuvotteluvaraa: palkka on se mitä sanellaan, koska ottajia tulee ovista ja ikkunoista. Aina on joku nuorempi, kauniimpi ja lahjakkaampi eli ota tai jätä. Ja ymmärtäähän sen, että ei sitä palkkaa voi koviin korkeuksiin hilata näinä aikoina, mutta pitäähän sillä kyetä kustantamaan välttämätön elämä. Sitä paitsi työnkuvan vaatimusten ja rahallisen arvon ristiriita herättää kummastusta ja antaa työnantajasta vähintäänkin erikoisen kuvan.

Työajat ovat yksi kiristyskapula. Joustavuutta tarvitaan, se on täysin ymmärrettävää. Se ei ole sen vaikeampi yhtälö, kuin että molemmat tulevat vastaan ja joustavat. Niin uskomattoman lapsellinen on lopulta ihmisten mieli, että joustamattomuus jäykistää myös toisen osapuolen. Olin taannoin haastattelussa, jossa kysyttiin, millaisina työaikoina voin työskennellä. Työ oli 8-16 aikavälille sijoittuvaa työtä, jonka vielä haastattelussa varmistin. Ei sillä, ettenkö minä voisi työskennellä toimistoaikojen ulkopuolella. Vastasin voivani joustaa tarvittaessa ja että työaikojen pitkittäminen on järjestelykysymys tilanteen vaatiessa. Se ei ollut oikea vastaus, sillä vastapuoli sanoi työaikojen järjestelemisen muodostuvan kohdallani ongelmaksi. Tarkoitus oli kai saada taloon henkilö, joka olisi valmis luovuttamaan kaiken aikansa työantajan mielivaltaiseen käyttöön. Kyseisessä haastattelussa meni moni muukin asia törkeyden puolelle ja näin ollen tunsin helpotusta kävellessäni tuollaisesta kioskista pihalle.

”Ennen vanhaan vaan käveltiin kadulta suoraan sorvin ääreen.”, muistelevat tämän päivän eläkeläiset. Enää ei riitä reippaus ja halu oppia tekemään töitä. Ei auta aina koulutuskaan. Nykyään pitää olla yliaktiivinen, jos haluaa ylipäätänsä pitää itsensä jotenkin leivänsyrjässä kiinni. Ainoastaan se ei riitä, että huomaa ilmoituksen, kiinnostuu, pohtii omia mahdollisuuksiaan ja motiivejaan työtä kohtaan, muotoilee sen hakemuksen muotoon ja lähettää sen. Pitää soittaa perään ja tiedustella, tehdä itseään tykö ja jäädä mieleen. Turhaan ei saa kuitenkaan soittaa ja kysellä tyhmiä, koska työnantajat ovat kiireisiä. Ei ihme jos nuoret työnhakijat ovat pihalla kuin lumiukot, kun vähän vanhemmallekin kaikenlaiset kikkailut tuntuvat tuottavan päänvaivaa.

Välillä vaan miettii, että mihin tämä maailma on menossa. Väkisin päähän pyrkii ajatus, että halutaanko sinne töihin ihmistä ollenkaan? Siitäkin huolimatta en lakkaa uskomasta, että etsivälle löytyy paikka jotain kautta. Kyllä joku vielä toivottaa luokseen ja sanoo ”Yes, I do.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti