N yt se opiskelu on sitten
takana ja todistusta vaille valmis. Aikaiset aamut, pitkät päivät ja olematon
vapaa-aika vaihtuvat toivottavasti pian työntäyteiseen arkeen. Olen kaksi
vuotta ja yhden kuukauden opiskellut tauotta: tiivistämällä lukujärjestyksiä,
ottamalla verkko-opintoja ja hoitamalla harjoittelut kesäisin olen saanut
ahkeroitua itselleni ammattikorkeakoulututkinnon. Olen helpottunut, ja tunnen
jopa pikkuisen ylpeyttä kovasta työstä, jota olen kaksi vuotta tehnyt palkatta
ilman ainuttakaan lomaa. Aloittaessani opinnot, näin tämän hetken silmissäni,
näin maaliviivan, jonka takana voisin hengähtää. Sitä en kuitenkaan nähnyt, mitä
näen nyt.
Työmarkkinat näyttäytyvät
surullisina ja raakoina. Ne joilla työtä on tarjota, niillä on valta. Osalla
työnantajista valta on kihonnut nuppiin ja sitä käytetään surutta väärin.
Vaaditaan mahdottomia, että pääsee edes haastatteluun. Pelkästään suorittaviin
tai avustaviin tehtävään saatetaan haluta korkeakoulutettu, montaa kieltä
taitava ja rutkasti työkokemusta omaava. Sitä oman alan työkokemusta omaava.
Kaikki tuntuu niin
pelottavalta ja tuntuu, ettei työnhakijalla ole minkäänlaista neuvotteluvaraa:
palkka on se mitä sanellaan, koska ottajia tulee ovista ja ikkunoista. Aina on
joku nuorempi, kauniimpi ja lahjakkaampi eli ota tai jätä. Ja ymmärtäähän sen,
että ei sitä palkkaa voi koviin korkeuksiin hilata näinä aikoina, mutta
pitäähän sillä kyetä kustantamaan välttämätön elämä. Sitä paitsi työnkuvan
vaatimusten ja rahallisen arvon ristiriita herättää kummastusta ja antaa
työnantajasta vähintäänkin erikoisen kuvan.
Työajat ovat yksi
kiristyskapula. Joustavuutta tarvitaan, se on täysin ymmärrettävää. Se ei ole
sen vaikeampi yhtälö, kuin että molemmat tulevat vastaan ja joustavat. Niin
uskomattoman lapsellinen on lopulta ihmisten mieli, että joustamattomuus
jäykistää myös toisen osapuolen. Olin taannoin haastattelussa, jossa kysyttiin,
millaisina työaikoina voin työskennellä. Työ oli 8-16 aikavälille sijoittuvaa
työtä, jonka vielä haastattelussa varmistin. Ei sillä, ettenkö minä voisi
työskennellä toimistoaikojen ulkopuolella. Vastasin voivani joustaa
tarvittaessa ja että työaikojen pitkittäminen on järjestelykysymys tilanteen
vaatiessa. Se ei ollut oikea vastaus, sillä vastapuoli sanoi työaikojen järjestelemisen
muodostuvan kohdallani ongelmaksi. Tarkoitus oli kai saada taloon henkilö, joka
olisi valmis luovuttamaan kaiken aikansa työantajan mielivaltaiseen käyttöön.
Kyseisessä haastattelussa meni moni muukin asia törkeyden puolelle ja näin
ollen tunsin helpotusta kävellessäni tuollaisesta kioskista pihalle.
”Ennen vanhaan vaan
käveltiin kadulta suoraan sorvin ääreen.”, muistelevat tämän päivän
eläkeläiset. Enää ei riitä reippaus ja halu oppia tekemään töitä. Ei auta aina
koulutuskaan. Nykyään pitää olla yliaktiivinen, jos haluaa ylipäätänsä pitää
itsensä jotenkin leivänsyrjässä kiinni. Ainoastaan se ei riitä, että huomaa
ilmoituksen, kiinnostuu, pohtii omia mahdollisuuksiaan ja motiivejaan työtä
kohtaan, muotoilee sen hakemuksen muotoon ja lähettää sen. Pitää soittaa perään
ja tiedustella, tehdä itseään tykö ja jäädä mieleen. Turhaan ei saa kuitenkaan
soittaa ja kysellä tyhmiä, koska työnantajat ovat kiireisiä. Ei ihme jos nuoret
työnhakijat ovat pihalla kuin lumiukot, kun vähän vanhemmallekin kaikenlaiset
kikkailut tuntuvat tuottavan päänvaivaa.
Välillä vaan miettii, että
mihin tämä maailma on menossa. Väkisin päähän pyrkii ajatus, että halutaanko
sinne töihin ihmistä ollenkaan? Siitäkin
huolimatta en lakkaa uskomasta, että etsivälle löytyy paikka jotain kautta.
Kyllä joku vielä toivottaa luokseen ja sanoo ”Yes, I do.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti