Työnantajan vaikutus työhaastattelukokemukseen

T yöhaastattelu on yksi normaalielämän vaikeimpia tilanteita. Työhaastattelussa ihmisen pitäisi kyetä olla samaan aikaan nöyrä ja itsevarma, puhelias ja kuunteleva, työtä tehnyt ja opiskellut sekä sopivan nuori ja muttei liian nuori. Jännittää saa, mutta hermot pitäisi pystyä pitämään kasassa ja suusta saisi tulla vain viisasta tekstiä. Itse painin vielä kovasti sen kokonaisuuden kanssa, enkä ole vielä kertaakaan voinut haastattelun jälkeen heittää itseni kanssa henkisiä yläfemmoja. Kyseessä on hitonmoinen taitolaji!

Työtä hakiessa ja hakemuksia kirjoittaessa toivoo lujasti sitä, että kaikki se vaiva johtaisi keskusteluun saakka. Minä sain menneellä viikolla onnenarvan ja tulin kutsutuksi haastatteluun. Olin todella kiitollinen tilaisuudesta, mutta samalla mieltä jäyti kauhu epäonnistumisesta. Siihen ei olisi pidemmän päälle varaa, ei mitenkään. Edellisenä iltana haastatteluvaatteita silittäessäni vaivuin epätoivoon: miten tällaista jännitystä voi jaksaa, mikäli työnhaku pitkittyy? Mitä jos tämäkin on vaan yksi niistä kauhuhaastatteluista? Mitä jos minä en riitä? Mitä minun pitää tehdä paremmin, että minut palkataan töihin? Olin tehnyt illalla kaiken valmiiksi, jotta aamu ei olisi niin stressaava. Mietin päässäni haastattelun kulkua noin periaatteessa, ja vakuutin itselleni, että olen hyvä. Yritin poistaa armottomuutta itseäni kohtaan käymällä päänsisäistä keskustelua itseni kanssa; ei haittaa vaikka tämä ei poikisi mitään, sillä jokainen kokemus jalostaa eteenpäin. Jos ei joudu epämukaviin tilanteisiin, ei opi mitään.

Matkalla mietin, miten mukava työmatka olisikaan, jos paikan saisin. Parkkipaikka löytyi heti, olin ajoissa ja kerkesin käymään mielessäni läpi asiat, joita halusin tuoda esille. Jännittäjän on käytävä omat vastauksensa läpi useaan kertaan ennen haastattelua, ettei tositilanteessa pää tyhjene. Niin on ainakin itselle käynyt, monta kertaa. Astuttuani portaikkoon ilmeisen eksyneen näköisenä, törmäsin henkilöön, joka kysyi minne olin matkalla ja ohjasi minut ystävällisesti perille. Kohdattuani haastattelijani, minut valtasi hyvä olo eikä minua enää pelottanut.

Unohdin jossain kohtaa olevani haastattelussa: se oli tasa-arvoista keskustelua. En kokenut olevani alempiarvoinen, vähäpätöinen, alakynnessä, löysässä hirressä tai muutakaan. En joutunut vastaamaan suoriin tai kierreltyihin kysymyksiin asioista, jotka eivät varsinaisesti työntekoon liity. Tilanteessa oli sellaista lempeyttä ja inhimillisyyttä, jota olen kovasti kaivannut työhaastatteluihin. Ennen kaikkea sain olla minä.

Kotiin palasin hyvillä mielin. Toivossa on hyvä elää, mutta tämä keskustelu palautti uskon itseeni ja pärjäämiseen juuri omana itsenäni. Saan olla nöyrä, ystävällinen ja kiitollinen eikä minun tarvitse olla ylitsepursuava, ahne tai laskelmoiva. Tällaisten kokemusten jälkeen jaksaa jatkaa työnhakua. Tästä haastattelusta jäi sellainen olo, että vaikka en paikkaa saisikaan, jaksan taas uskoa siihen, että hyvyydellä ja aitoudella kyllä pärjää tässä maailmassa.