Paikka työelämässä ei ole itsestäänselvyys

V ihdoinkin voin kirjoittaa myös onnistumisesta: työpaikka on minun ja minä työpaikan! Mikä ilontunne tulvikaan mieleen, kun kuulin tulleeni valituksi. Pitkän työnhakumaratonin jälkeen pääsin maaliin ja saan määräaikaisen keikan ansiosta nyt jonkun aikaa tutkia työnhakua tarkkailijan perspektiivistä. Saan kirjoituksiini myös näkemyksiä suoraan työelämästä. Voin dokumentoida niitä asioita, mitä vasta uraansa aloitteleva näkee ja kokee. Pääsen näkemään uuden toimialan, jolla en ole vielä koskaan työskennellyt.

On uskomatonta, miten suuri merkitys onnistumisella ihmisen elämässä on. Miten paljon onnistuminen pitkän yrittämisen jälkeen hellii kolhiintunutta itsetuntoa, kohottaa omakuvaa ja ennen kaikkea poistaa taloudellista stressiä. Kaiken hakurumban jälkeen, jollaisessa olen tänä vuonna ollut, voin vaan todeta, että työpaikan saaminen ei ole läpihuutojuttu ja itsestäänselvyys. En tiedä kuinka yleistä tai harvinaista tänä päivänä on työllistyä ennen valmistumista oman alan töihin, mutta minä ainakin pidän sitä henkilökohtaisena lottovoittona ja olen paikastani työelämässä äärimmäisen kiitollinen.

En ole koskaan ennen tehnyt oman alan töitä. Minulla ei ole ennen ollut omaa alaa, on ollut vain satunnaisia töitä, jotka ovat eteen tulleet ja joihin olen tarttunut. Kymmenen vuotta sitten työnhaku oli helpompaa, sillä kouluttamattomallekin töitä oli. Aina olen saamistani pesteistä iloinnut, mutta tämä on jokseenkin erilaista: minä pääsen nyt osaksi sellaisia asioita, joita olen halunnut tehdä. Pääsen vihdoin aloittamaan uran, enkä pelkästään tekemään töitä.

Vaikka paikka työelämässä ei ole tuosta vain tarjolla, kannattaa pitää pää kylmänä. Välillä voi tulla tuska lukiessa uutisia ja kuunnellessa keskusteluja, jossa työpaikat lähtevät alta ja talous murenee. Minä jaksoin jonkun aikaa surkutella ja antaa ahdistukselle vallan. Sitten päätin, että en voi lakata uskomasta, että työpaikkani löytyy vielä. Keskityin etsimään ilmoituksia ja kirjoittamaan hakemuksia. Laitoin tietoni ja CV:ni jokaiseen mahdolliseen henkilöstöpalveluyrityksen (eli vuokrafirman) rekisteriin. Luin ilmoituksia Facebookista, LinkedInistä, Oikotieltä, Mollista ja mistä vain ilmoituksia löysin. Suu kannattaa myös avata ja puhua avoimesti siitä, että hakee töitä. Puskaradion merkitystä ei kannata aliarvioida, ei siinä ainakaan mitään menetä. Ennen kaikkea tuskastumisen hetkellä kannattaa muistaa, että ajoitus on kaiken a ja o. Aina on vaihtuvuutta työelämässä: on joku joka vaihtaa työpaikkaa tai jää pidemmäksi aikaa pois työpaikastaan. Koskaan ei voi tietää, milloin se oikea hetki on, ja siksi ei pidä luovuttaa. Siihen saumaan jos sattuu sopivasti osumaan, niin se on siinä. Sitä kutsutaan jalaksi oven välissä.

Työnantajan vaikutus työhaastattelukokemukseen

T yöhaastattelu on yksi normaalielämän vaikeimpia tilanteita. Työhaastattelussa ihmisen pitäisi kyetä olla samaan aikaan nöyrä ja itsevarma, puhelias ja kuunteleva, työtä tehnyt ja opiskellut sekä sopivan nuori ja muttei liian nuori. Jännittää saa, mutta hermot pitäisi pystyä pitämään kasassa ja suusta saisi tulla vain viisasta tekstiä. Itse painin vielä kovasti sen kokonaisuuden kanssa, enkä ole vielä kertaakaan voinut haastattelun jälkeen heittää itseni kanssa henkisiä yläfemmoja. Kyseessä on hitonmoinen taitolaji!

Työtä hakiessa ja hakemuksia kirjoittaessa toivoo lujasti sitä, että kaikki se vaiva johtaisi keskusteluun saakka. Minä sain menneellä viikolla onnenarvan ja tulin kutsutuksi haastatteluun. Olin todella kiitollinen tilaisuudesta, mutta samalla mieltä jäyti kauhu epäonnistumisesta. Siihen ei olisi pidemmän päälle varaa, ei mitenkään. Edellisenä iltana haastatteluvaatteita silittäessäni vaivuin epätoivoon: miten tällaista jännitystä voi jaksaa, mikäli työnhaku pitkittyy? Mitä jos tämäkin on vaan yksi niistä kauhuhaastatteluista? Mitä jos minä en riitä? Mitä minun pitää tehdä paremmin, että minut palkataan töihin? Olin tehnyt illalla kaiken valmiiksi, jotta aamu ei olisi niin stressaava. Mietin päässäni haastattelun kulkua noin periaatteessa, ja vakuutin itselleni, että olen hyvä. Yritin poistaa armottomuutta itseäni kohtaan käymällä päänsisäistä keskustelua itseni kanssa; ei haittaa vaikka tämä ei poikisi mitään, sillä jokainen kokemus jalostaa eteenpäin. Jos ei joudu epämukaviin tilanteisiin, ei opi mitään.

Matkalla mietin, miten mukava työmatka olisikaan, jos paikan saisin. Parkkipaikka löytyi heti, olin ajoissa ja kerkesin käymään mielessäni läpi asiat, joita halusin tuoda esille. Jännittäjän on käytävä omat vastauksensa läpi useaan kertaan ennen haastattelua, ettei tositilanteessa pää tyhjene. Niin on ainakin itselle käynyt, monta kertaa. Astuttuani portaikkoon ilmeisen eksyneen näköisenä, törmäsin henkilöön, joka kysyi minne olin matkalla ja ohjasi minut ystävällisesti perille. Kohdattuani haastattelijani, minut valtasi hyvä olo eikä minua enää pelottanut.

Unohdin jossain kohtaa olevani haastattelussa: se oli tasa-arvoista keskustelua. En kokenut olevani alempiarvoinen, vähäpätöinen, alakynnessä, löysässä hirressä tai muutakaan. En joutunut vastaamaan suoriin tai kierreltyihin kysymyksiin asioista, jotka eivät varsinaisesti työntekoon liity. Tilanteessa oli sellaista lempeyttä ja inhimillisyyttä, jota olen kovasti kaivannut työhaastatteluihin. Ennen kaikkea sain olla minä.

Kotiin palasin hyvillä mielin. Toivossa on hyvä elää, mutta tämä keskustelu palautti uskon itseeni ja pärjäämiseen juuri omana itsenäni. Saan olla nöyrä, ystävällinen ja kiitollinen eikä minun tarvitse olla ylitsepursuava, ahne tai laskelmoiva. Tällaisten kokemusten jälkeen jaksaa jatkaa työnhakua. Tästä haastattelusta jäi sellainen olo, että vaikka en paikkaa saisikaan, jaksan taas uskoa siihen, että hyvyydellä ja aitoudella kyllä pärjää tässä maailmassa.

Miltä tuntuu valmistua työelämään vuonna 2015?

N yt se opiskelu on sitten takana ja todistusta vaille valmis. Aikaiset aamut, pitkät päivät ja olematon vapaa-aika vaihtuvat toivottavasti pian työntäyteiseen arkeen. Olen kaksi vuotta ja yhden kuukauden opiskellut tauotta: tiivistämällä lukujärjestyksiä, ottamalla verkko-opintoja ja hoitamalla harjoittelut kesäisin olen saanut ahkeroitua itselleni ammattikorkeakoulututkinnon. Olen helpottunut, ja tunnen jopa pikkuisen ylpeyttä kovasta työstä, jota olen kaksi vuotta tehnyt palkatta ilman ainuttakaan lomaa. Aloittaessani opinnot, näin tämän hetken silmissäni, näin maaliviivan, jonka takana voisin hengähtää. Sitä en kuitenkaan nähnyt, mitä näen nyt.

Työmarkkinat näyttäytyvät surullisina ja raakoina. Ne joilla työtä on tarjota, niillä on valta. Osalla työnantajista valta on kihonnut nuppiin ja sitä käytetään surutta väärin. Vaaditaan mahdottomia, että pääsee edes haastatteluun. Pelkästään suorittaviin tai avustaviin tehtävään saatetaan haluta korkeakoulutettu, montaa kieltä taitava ja rutkasti työkokemusta omaava. Sitä oman alan työkokemusta omaava.

Kaikki tuntuu niin pelottavalta ja tuntuu, ettei työnhakijalla ole minkäänlaista neuvotteluvaraa: palkka on se mitä sanellaan, koska ottajia tulee ovista ja ikkunoista. Aina on joku nuorempi, kauniimpi ja lahjakkaampi eli ota tai jätä. Ja ymmärtäähän sen, että ei sitä palkkaa voi koviin korkeuksiin hilata näinä aikoina, mutta pitäähän sillä kyetä kustantamaan välttämätön elämä. Sitä paitsi työnkuvan vaatimusten ja rahallisen arvon ristiriita herättää kummastusta ja antaa työnantajasta vähintäänkin erikoisen kuvan.

Työajat ovat yksi kiristyskapula. Joustavuutta tarvitaan, se on täysin ymmärrettävää. Se ei ole sen vaikeampi yhtälö, kuin että molemmat tulevat vastaan ja joustavat. Niin uskomattoman lapsellinen on lopulta ihmisten mieli, että joustamattomuus jäykistää myös toisen osapuolen. Olin taannoin haastattelussa, jossa kysyttiin, millaisina työaikoina voin työskennellä. Työ oli 8-16 aikavälille sijoittuvaa työtä, jonka vielä haastattelussa varmistin. Ei sillä, ettenkö minä voisi työskennellä toimistoaikojen ulkopuolella. Vastasin voivani joustaa tarvittaessa ja että työaikojen pitkittäminen on järjestelykysymys tilanteen vaatiessa. Se ei ollut oikea vastaus, sillä vastapuoli sanoi työaikojen järjestelemisen muodostuvan kohdallani ongelmaksi. Tarkoitus oli kai saada taloon henkilö, joka olisi valmis luovuttamaan kaiken aikansa työantajan mielivaltaiseen käyttöön. Kyseisessä haastattelussa meni moni muukin asia törkeyden puolelle ja näin ollen tunsin helpotusta kävellessäni tuollaisesta kioskista pihalle.

”Ennen vanhaan vaan käveltiin kadulta suoraan sorvin ääreen.”, muistelevat tämän päivän eläkeläiset. Enää ei riitä reippaus ja halu oppia tekemään töitä. Ei auta aina koulutuskaan. Nykyään pitää olla yliaktiivinen, jos haluaa ylipäätänsä pitää itsensä jotenkin leivänsyrjässä kiinni. Ainoastaan se ei riitä, että huomaa ilmoituksen, kiinnostuu, pohtii omia mahdollisuuksiaan ja motiivejaan työtä kohtaan, muotoilee sen hakemuksen muotoon ja lähettää sen. Pitää soittaa perään ja tiedustella, tehdä itseään tykö ja jäädä mieleen. Turhaan ei saa kuitenkaan soittaa ja kysellä tyhmiä, koska työnantajat ovat kiireisiä. Ei ihme jos nuoret työnhakijat ovat pihalla kuin lumiukot, kun vähän vanhemmallekin kaikenlaiset kikkailut tuntuvat tuottavan päänvaivaa.

Välillä vaan miettii, että mihin tämä maailma on menossa. Väkisin päähän pyrkii ajatus, että halutaanko sinne töihin ihmistä ollenkaan? Siitäkin huolimatta en lakkaa uskomasta, että etsivälle löytyy paikka jotain kautta. Kyllä joku vielä toivottaa luokseen ja sanoo ”Yes, I do.”

Työnhakijoiden sinnikäs eliitti

Työnhaku on kerrassaan moninainen prosessi. Sen haasteellisuutta on ulkopuolisena mahdotonta ymmärtää ja sen myös helposti (haluaa) unohtaa töihin päästessään. Muutamia aloja sivusta seuranneena mietin, että olisipa se työllistyminen omalla alalla yhtä helppoa: kouluun mennessäsi tiedät, että sinut revitään töihin. Meistä jokainen voi toki alansa valita. Toisaalta motivaatio hakeutua alalle vain siksi, että paikan saaminen on lähes varmaa, ei ole reilua tulevalle työnantajalle eikä lopulta valinnan tehneelle itselleenkään. Työnantaja ansaitsee työntekijät, jotka haluavat tehdä heidän tarjoamaansa työtä ja pyrkivät hoitamaan työn mahdollisimman hyvin. Työntekijän itsensä kannalta tahto tehdä itselle mielekästä ja merkityksellistä työtä tulisi pitää mielessä ainakin pitkällä aikajänteellä. Työ vie elämästä yksittäisenä palana paljon aikaa, joten tee oikeutta omalle tahdollesi.

Työpaikan, etenkin mieluisan sellaisen, löytäminen on valtavan suuri henkinen ja fyysinen rutistus. Työpaikan etsintä sitoo paljon aikaa, vaatii erilaisia lähestymistapoja, kirjoitustaitoa, puhelahjoja, aikaa, vaivaa, oikeita yrityksiä, oikeita kontakteja ja sitä hallitsemattominta osaa eli onnea. Olen itse veivannut ansioluetteloani vuonna 2015 yli kymmenen kertaa. Hionut ja räätälöinyt sen jokaisen yrityksen tarpeisiin sopivaksi ja miettinyt, miten historiani ja kokemukseni palvelisi parhaiten juuri hakemaani tehtävää. Näen hyödyllisenä nähdä vaivaa, sillä koskaan ei voi tietää mikä työkokemus, projekti, kurssi, koulutus tai muu meriitti herättää vastapuolen kiinnostuksen. Kuvan ja suosittelijoiden merkitystä en ennen muinoin ymmärtänyt. Nyt ymmärrän sen, että läpinäkyvyyden suosiminen ansioluettelossa voi olla edellytys sille, että joku viitsii lukea tiedostoni loppuun asti. Vaikka työpaikka on aina kahden osapuolen kauppa, se on työnantaja, joka sanelee hakuehdot ja niitä kannattaa suopeasti noudattaa, mikäli työpaikka kiinnostaa. Harvoja ovat ne, joilla on varaa sanella rekrytointisäännöt, ja joita kotoa käsin lähdetään pyytämään töihin.

Kymmenen hakemusta voi tuntua paljolta, varsinkin jos töitä ei ole joutunut etsimällä etsimään. Ajatuksen tasolla rimaa voi nostaa kannustamalla itseään seuraavasti: 10 hakemusta on jo alku, 50 reipas tahti, 100 vaatii aikamoista tahtoa ja siitä ylöspäin saa olla jo aikamoinen sinnikkyyden mestari. Ei saa lakata uskomasta siihen, että juuri se oma paikka löytyy työelämästä. Paikkoja vapautuu jatkuvasti: pitää vaan pysyä aktiivisena ja luoda paikkahakuja eri henkilöstöpalveluyritysten sivuille. Sen lisäksi niitä paikkoja pitää hakea. Lisäksi Oikotielle ja LinkedIniin on syytä luoda profiilit. Sitä saattaa erehtyä luulemaan, ettei LinkedInissä ole oikeasti järkeä. Pidemmän surffailun tuloksena sitä on itsekin saanut huomata, että sieltä kannattaa löytyä. Sitä paitsi siellä on tarjolla työpaikkoja, joita ei välttämättä muualta löydy. Etsivä löytää ja kysyvälle vastataan, kunhan ei lakkaa yrittämästä. Tiedän monia ihmisiä, jotka katuvat asioita elämässään, mutta koskaan en ole tavannut ketään, joka katuisi sitä, että oli niin sinnikäs, että saavutti jotain.

Kokemus vs. motivaatio työnhaussa

S illoin tällöin kuulee tarinoita rekrytoinneista, jossa innokas ja motivoitunut, mutta kokemattomampi työnhakija pesee kokemusta kerryttäneen työnhakijan. En ole koskaan oikeassa elämässä törmännyt vastaavaan. Todellisuudessa nämä tilanteet ratkeavat usein kokemukseen kallistuen. Tämä ajatus on noussut mieleen perustellessa kymmeniä kertoja hakemuksiin sitä, miksi olisin hyvä johonkin tehtävään. Miksi juuri minun taitoni riittäisivät kamppailemaan jonkun toisen kokemusta vastaan? On haastavaa kiertää sellainen totuus, että kokemusta alalta ei ole. Alalle voi päästä kiinni harjoittelemalla tai vapaaehtoisena, onneksi.  Ilmaiseksi voi ja jaksaa tehdä työtä opiskelija-statuksella, jonkin aikaa. Loputtomiin ei kuitenkaan elä pelkästä innosta ja rakkaudesta työhön, sillä monella alalla harjoittelut ovat palkattomia.

Aina ei voida ottaa vihreintä tekijää, sillä esimerkiksi turvallisuudesta ei voida tinkiä kokemattomuuden takia. Kokemus tuo mukanaan varmuutta, jolla ehkä aluksi myydään jotain asiaa paremmin. Kokemus myös nopeuttaa asioita, kuten esimerkiksi erilaisten järjestelmien käyttämistä. Suurin ongelma ei ole aina mikään edellä mainituista, sillä suurin ongelma on leipääntyminen työhön. Leipääntyminen eli ilmiö, missä työ herättää lähinnä seuraavia ajatuksia: ”Kunhan nyt saa päivänsä kulumaan.”, ”Osaan jo tämän työn tarpeeksi hyvin.”, ”Ehdin tehdä nuo asiat huomenna tai ensi viikolla.” Ei omaa työtään tarvitse joka päivä rakastaa, tai kiljua riemusta aamukiireessä. Siinä vaiheessa kuitenkin, kun into tekemiseen on totaalisesti laantunut, eikä halu työtä kohtaan tule enää sisältäpäin, on aika herätä. Jos kiinnostus työtehtävää tai työpaikkaa kohtaan ei palaudu muutaman kuukauden aikana, on kaikille parempi pohtia maisemanvaihdosta. Ihminen ei hyödy itse mitään siitä, että työskentelee vain palkan takia, ellei valinta ole tietoinen. Koko rahan edestä tulee kuitenkin tehdä töitä, oli motiivi työnteolle palkka tai intohimo. Joillekin kehittyy ajan kanssa harhaluulo, että työpaikka on työntekijälleen palkan lisäksi suuresti velkaa. Pitäisi muistaa, että työpaikka ei ole itsestäänselvyys eikä työpaikan vastuulla ole sekään, että uuden työpaikan etsiminen on todella työlästä jos vanha ei kiinnosta.

Pitäisikö nykypäivän rekrytoijien tai etenkin työnantajien nähdä potentiaali edes jossain tilanteissa suurempana voimavarana kuin kokemus? Monet asiat ovat opittavissa, nopeastikin. Kokemus tuo mukanaan usein myös isomman tilipussin (toki usein ihan ansaitusti). Alati muuttuvassa maailmassa voi hetken miettiä, kumpi on tuottavampaa yritykselle: ottaa töihin ihminen, joka todella haluaa tehdä työtä vai ihminen, joka vain näennäisesti haluaa olla töissä yritykselle, jonka kuuluu maksaa hänelle? Joskus erilainen katsontatapa ja hyppy tuntemattomaan voisi olla yritykselle se kustannustehokkain  ja kehittävin ratkaisu.

 

Tehdäkö työtä vai uraa

Ennen ammattikorkeakoulun penkille lähtemistä vuonna 2013 oli minulla takanani monenlaisia työsuhteita: olin ollut toimistossa, tuotantotöissä, logistiikkayrityksessä, siivoojana ja ravintolassa. En tajunnut koskaan ajatella mitään urapolkua, koska olen ollut niin monesta asiasta kiinnostunut. Työ on jatkuvaa oppimista ja kaikista paikoista olen saanut jotain henkistä pääomaa ja tietotaitoa, vaikka työ itsessään ei mitään unelmieni työtä olisi joka hetki ollutkaan. Suunnitelmallisuus uran suhteen oli minulle jotenkin vierasta ja oikeastaan olen aloittanut sen vasta näinkin myöhään kuin aikuisena opiskellessani ensimmäistä ammattiin tähtäävää tutkintoa.

Jonkin aikaa ympäristöä tutkaillessani olen todennut ihmisten jakautuvan usein kahteen leiriin: toiset tekevät työtä ilman suunnitelmaa, päämääränään elämän ja vapaa-ajan ylläpitäminen ja toiset suunnittelevat uraa kuin rakennusta ja tekevät päätöksiä kuin tiiliä latoen: yksi kerrallaan, mutta tarkoituksena saada aikaan jotain yhtenäistä ja kestävää. Niille joilla ei suunnitelmaa ole, sanoisin, että antakaa palaa, ja tehkää työtä kunnioittaen ja työpaikkaa vaalien. Niille taas, jotka havittelevat tietynlaista suunnitelmaa työuralleen sanoisin, että se ei ole aikuisiälläkään liian myöhäistä, hiukan työläämpää vaan.

 Johtuuko suunnitelmallisuus tai suunnittelemattomuus nuoruudesta vai elämänasenteesta, ei sen väliä, vaan sillä, että on rehellinen itsellensä. Jos haluaa tehdä työkseen mitä rakastaa, se voi vaatia ihan hirveän paljon vaivannäköä kuten esimerkiksi opiskelua tai työtä iltamyöhään ja viikonloppuisin ja halujen ja menojen tinkimisen olemattomaksi. Mutta miltäpä mahtaa tuntua sitten, kun vihdoin onnistuu sen kaiken kiristelyn jälkeen!

Kun itse kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen otan läppärin eteeni ja alan tekemään opinnäytetyötäni, on huumori hiukan vähissä. Silti toivon ja uskonkin, että jossain vaiheessa ja jollain tavalla se palkitsee. Pitää muistaa, että tämä vie koko ajan lähemmäs omaa tavoitetta ja askel askeleelta parantaa ammattitaitoa. Teen tätä omasta halusta, en kenenkään pakottamana.

 

Ole ylpeä itsestäsi

Useimpien meidän kosketus työelämään alkaa kesätöillä yläaste- tai lukioikäisenä. Kokemusta on kartutettava mahdollisimman nuorena ja jostain työtehtävästä se on aloitettava. Jokainen muistaa oman ensimmäisen työpaikkansa, tai ainakin ensimmäisen palkkansa. Ensimmäinen palkka maistui makealta ja lapsuuden huolettomuus oli jollain tavalla ohitse. Askel kohti työmaailmaa oli otettu saavuttamalla tietty itsenäisyyden taso.

Aikanaan eräs vanhempi henkilöstöpäällikkö kertoi minulle, että mitään työtä ei tule vähätellä. Hän sanoi itse katsovansa hakijoiden ansioluettelossa varsinkin työkokemusta, ja kannustavansa ihmisiä olemaan ylpeä jokaisesta tehdystä työstä. Jokaisen tehdyn työn voi kääntää vahvuudeksi: puhtaanapitotyöt osoittavat, ettei ihminen pelkää fyysisesti raskasta ja likaista työtä, tuotantotyöt taas osoittavat, että sietää rutiininomaista työtä ja esimerkiksi ravintola-alan työt kertovat sitoutumiskyvystä vuorotyöhön. Joten mikä tahansa työkokemus on arvokasta työmarkkinoilla, mikäli rekrytoija osaa katsoa oikealla silmällä. 

Uuden oppiminen sopii kaikille ja koko ajan mennään siihen suuntaan, ettei kenelläkään ole varaa passivoitua vuosiksi tekemään vaan työtä. Tai jos on vailla työtä, ei ole varaa jäädä kovinkaan pitkäksi aikaa tekemättömäksi jättäen ansioluetteloon tyhjää. Se voi olla melkein mitä tahansa hyödyllistä tekemistä, kunhan osoittaa sen, ettei pysähdy ja luovuta. Koulutus yksinäänhän ei takaa osaamista, vaan olennaisinta on se, millä tavalla hyödyntää koulussa saamiaan oppeja. Uskallan väittää, että opiskelu tai mikä tahansa kouluttautuminen on hyvästä. Uuden opettelu näyttäytyy työelämässä dynaamisuutena: on pyrkinyt saavuttamaan jotain, menemään jotakin uutta kohti. Mikä tahansa tekeminen osoittaa työnhaussa hakijan aktiivisuutta; valmennustehtävät, luottamustehtävät, vapaaehtoisuudet, kielikurssit, atk-kurssit, esiintymiset ja harrastukset.

Joskus unelmiin joutuu kulkea pitkän tien, joka on täynnä syviä ja märkiä lätäköitä. Tehdä juttuja, jotka eivät ole suoranaisesti sitä unelmaa. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä koittaa määrätietoisesti lähestyä unelmien työtä. Kaikki tekeminen on jonkin asian aikaansaamista ja kertoo tekijästään enemmän kuin mitkään omakehut ja adjektiivit. Ole ylpeä, että olet oppinut ja että olet tehnyt. Ei tule väheksyä tekemistä-omaa tai muiden.