Kysyvä löytää lopulta perille

Useat uskomattomat jutut tapahtuvat monen sattumuksen vaikutuksesta. Sattuupa joskus myös niin, että tämmöinen onnenkantamoinen tömähtää omalle kohdalle. Minun täytyi istua eilinen alas ja makustella tätä toiveikasta tapahtumasarjaa, ennen kun sain sen jäsenneltyä päässäni tarinaksi asti. Olisi mahtavaa, jos joku itseään ja omia kykyjään epäilevä lukisi tämän, ja tajuaisi olevansa väärässä. Taas tuli todistettua ihan omakohtaisesti, että jos lakkaa yrittämästä ja luovuttaa, ei koskaan voi tietää, kuinka lähellä se onnistuminen lopulta oli. Itselläni epätoivo vaihtui jälleen kerran sisuuntumiseen, joka vaihtui toimintaan, joka johti taas johonkin. Johonkin, joka sai minut hyppimään riemusta.

Kaikki alkoi siitä, että olin tapaamassa koululla opettajaani opinnäytetyön takia. Sanoin ihan suoraan opettajalleni, että tämä työnhakustressi lamauttaa paljon energiaa itse työn tekemiseltä, vaikka kuinka taistelen vastaan. Kun niitä töitä kyllä tasaisesti on tarjolla, mutta niin on meitä halukkaitakin. Ja minua painaa se, että mikäli en saa harjoittelua suoritettua eli töitä, minä en siitä johtuen saa tutkintoani valmiiksi. Opettajani painotti, että olen hyvä kun niin päätän, ja tiedusteli, mitä minä haluaisin harjoittelussani mahdollisesti tehdä. Jahka olin saanut suuni auki, hän oli jo antanut minulle nimiä, joilta kysyä työtä/harjoittelua. Tapaamisemme lopulla hän kehotti olemaan yhteydessä kontakteihinsa saman tien.

Jäädessäni yksin kokoustilaan, aloin empiä. Mitä jos, enhän minä osaa, eivät ne kuitenkaan minua ota. Yritin keksiä itselleni takaovea, miten voisin paeta tilanteesta. Minun pitäisi tehdä yksi puhelinsoitto, jonka aikana minun tulisi tehdä vaikutus. Ajatus tuntui ylivoimaiselta, sillä tiesin kokemuksesta, että jännitykseni syöksisi minut paniikkiin, jonka jälkeen alkaisin änkyttää ja sekoilla sanoissani ja sen jälkeen mahdollisuudet olisivat aika lailla nollilla. Sitten päätin lakata kuuntelemasta niitä musertavia ajatuksia, luovuttajan ajatuksia. Minä tiedän, että osaan kirjoittaa. Osaan ilmaista asiani hyvin ja toista kunnioittavasti. Kirjoittamalla en häviäisi mitään. Ei laulajakaan mitään häviä laulamalla, eikä tanssija tanssimalla. Mitä kamalampaa voisi sattua, kuin että saisin kieltävän vastauksen? Olihan niitä tässä jo tullut. Mitä sitten?

Aloin kirjoittaa, sen kummemmin miettimättä. Kirjoitin täydestä sydämestä kuka olen, mitä haluan ja miksi. Unohdin koko asian, sillä olin niin varma, että eihän kukaan sähköpostia ota tosissaan. Istuin autossa itkemässä omaa surkeuttani ja sitä, etten tule ikinä saamaan töitä, kun enhän minä edes koulusta pääse valmistumaan.

Seuraavana aamuna avasin koneen ja olin saanut vastauksen! Kiinnostuneen, ystävällisen vastauksen.  Muutamien viestien jälkeen siirryimme keskustelemaan puhelimitse ja selvisin siitä hengissä. Neuvottelu päättyi sillä tavoin, että minulla on ensi viikolla ihan oikea, todellinen ja mahdollisuuksia täynnä oleva työhaastattelu.